KAVI: BALLADI CABLE HOGUESTA

Ma 28.11.2022

Liput

Liput: 6€
Lipunmyynti alkaa paikan päällä puoli tuntia ennen näytöksen alkua.
K-16

Tapahtuman tiedot

Päivä: 28.11.2022
Ovet aukeavat puoli tuntia ennen tapahtuman alkua.
Tapahtuma alkaa: 19:30
Tila: Kino-sali
Saapuminen »

 

Kauneimmillaan ohjaajamestari Sam Peckinpah ilmeni romantikkona, joka muistutti haavoittuvaisuudestamme ja ihmisyytemme rajoista, hyytävimmillään häntä sanottiin nihilistiksi, jonka kamera porautui ihmisolion mahdolliseen sieluun kuin kyntöaura lantaiseen liejuun. Mutta silloinkin kun luonnon ja ennen muuta ihmisluonnon julmuus ja välinpitämättömyys esiintyi, hän vain katsoi maailmaa kokeneiden silmiensä läpi. Ja niiden edessä oli välinpitämätön kameran silmä. Se näki maailman paljaana ja raadollisena, ihmisen kykeneväisenä petomaisuuksiin, tai toisaalta – kuten Cable Hoguessa: rakkauteen ja hyväksyntään.

Ihmisluonnon mysteeri on yhä, kuinka sama olio, joka liikuttuu vaikka jostain The Beatlesin herkimmästä sävelmästä, pystyy silmiään räpäyttämättä murhaamaan jonkun tuntematta sydämessään ainuttakaan omantunnonpistosta: niin rauhan nobelistit kuin terroristitkin ovat kuunnelleet The Beatlesia. Tämä paradoksi ihmisessä kiinnosti aina Peckinpahia. Olkikoirissa (Straw Dogs, 1971) se tiivistyi siihen, että hiirulaismainen ja nörttipoikaa muistuttava David Sumner (Dustin Hoffman) otti haulikon käteen ja oli valmis pistämään roistoja kalmoiksi. Hoguessa ei ole mitään tällaista syvää ihmistutkimusta.

Cable Hogue on Sam Peckinpahin lempein ja kiltein elokuva, siitä on kaukana Olkikoirien goyalaiset nihilistiset painajaisnäyt (muistikuvissa ennen muuta toistuva raiskauskohtaus) tai Hurjan joukon (The Wild Bunch, 1969) silmitön väkivalta, Rautaristin(Cross of Iron, 1977) luodinkova maailmanäkemys aiheenaan jatkuva sota, Tuokaa Alfredo Garcian pään (Bring Me the Head of Alfredo Garcia, 1974) nerokas epätoivo, Verisen viikonlopun (The Osterman Weekend, 1983) orwellilainen, vähintään pessimistinen nykyajan näkemys, jota on sanottu kyyniseksi. Cable Hoguessa ammutaan, jos laskin oikein, yksi ihminen. Toisaalta tämä murha takaa sen tehneelle Cable Hoguelle – vähän muuten kuin Kummisedissä (The Godfather, 1972, 1974, 1990, 2020), joissa noustaan arvohierarkiassa antidostojevskilaisesti (sillä mafiosot eivät jaa Rodion Raskolnikovin omatunnontuskia) murhien avulla – rikkauksien lähteen. Olisiko tämä jonkinlainen viesti: rikkaat nukkuvat ruumiskasojen päällä.

Alkupuolella räjähtää eräs leguaani, jonka Hogue (Jason Robards) on ajatellut syödä päivällisekseen. Siinä lähestulkoon koko elokuvan väkivalta. Peckinpahin – joka kuvasi ihmisten sisäistä mädänneisyyttä, sitä että vain ihmistä ihmisen tulisi pelätä, ja lakkaamatta, pelätä toista ihmistä ennen muuta, koko ajan – kohdalla tämä on jo poikkeuksellista herkkyyttä. Elokuva on jopa välillä kaatua lempeyteensä. ”Väkivallan uuden aikakauden” tienraivaajan Peckinpahin filmografiassa se on harvinaisen kesy helmi.

Ihmiset ovat kuitenkin yhä viheliäisiä, eläimellisiä ja rajoittuneita olioita. Hogue, joka on melkein ylpeä – junttisuomalaiseen tapaan, voisi sanoa – idioottimaisuudestaan (hän ei muun muassa osaa lukea) on kaukana pyhimyksestä. Itse asiassa hän on aika lailla yhtä nilkki kuin kaikki muutkin. Hän on lopulta hautonut kostoa niille kahdelle miehelle, jotka hylkäsivät hänet aavikolle vailla vettä: melkein varmaan kuolemaan. Toisaalta, kuka voisi syyttää häntä tästä: huonot muistot kuolevat sitkeämmin kuin luulisimme. Mutta kauna, joka tapauksessa, pilaa sisäelimet ja vain heikot ihmiset havittelevat kostoa. Hogue on erikoinen veijari, toisaalta takuuvarma idiootti, mutta sittenkin harvinainen tapaus: mies, jolla on hyvä sydän.

Peckinpah ei kuvaa mitään yli-ihmisiä, päinvastoin hän valaisee ihmisiä, jotka ovat susia toisilleen, osa heistä ei vaikuta olevan kovin kaukana hyvin kehittyneistä simpansseista. Mutta elokuvassa esiintyy ennenkuulumatonta jaloutta ennen muuta Hildyn (Stella Stevens) henkilössä, joka on viime kädessä melkein dostojevskilainen ilmentymä. Sillä kaikesta huolimatta Hildy auttaa Hogueta ja osoittaa solidaarisuutta ja antaa ehkä myös siivun rakkautta. Hogue, joka tapauksessa, hylkää kostoaikeensa, jolloin elokuvan ”syvin sanoma liittyy rakkauteen, anteeksiantoon, elämän arvokkuuteen ja kohtalon liikkeiden stoalaiseen hyväksymiseen.” (Lauri Timonen)

Elokuvan absurdein ilmentymä on Joshua (David Warner), kusettajasaarnaaja, joka on muistuma Robert Mitchumin ja Charles Laughtonin mestariteoksesta Räsynukke (The Night of the Hunter, 1955), loputtomia saarnoja pitävä täydellisen läpimätä ihminen, tekopyhyyden ruumiillistuma, jolle uskonto on keino päästä naisten hameiden alle. Jostain se vimma on ammennettava. Mikael Fräntille Hildy oli puolestaan ”balzacilainen nainen.” Fränti: ”Fordilainen western? Voi sanoa, että postivaunut viittaavat elokuvaan Hyökkäys erämaassa (1939), Cablen istuskelu kuistilla Aavikon lakiin (1946) ja hautajaisten koruton epiikka Rajarosvojen voittajiin(1950).” Viime kädessä katsoja on vain kiitollinen siitä, ettei Hoguessa aseet pauku kuin piriä vetäneen apinan sydän, vaan koko elämän väkevyys maalataan filmille kaunein, hellin, eteerisin vedoin.

Kovanluokan ammattimies Robards, joka muistetaan ennen muuta Huuliharppukostajasta (Once Upon a Time in the West, 1968) ja Presidentin miehistä (All the President’s Men, 1976) sekä toisaalta Peckinpahin Pat Garret ja Billy the Kidista (1973), on enemmän kuin loistava: hänen työnsä toimii kuin unelma. Robardsin karisma pitää elokuvaa kasassa ja hänen ”pilke pähkinänruskean iiriksen kehällä” viestii viriilistä itseironiasta, asiaankuuluvasta hilpeydestä ja sellaisesta huumorista, joka ei ota maailmaa aivan takakireän vakavasti, vaan enemmänkin iloitsee sen antamista mahdollisuuksista, olivatpa nämä mitä tahansa: mitä syytä olisi vaipua negatiivisuuteen?

Silmiin pistää myös hänen tasainen hammasrivinsä, joka säteilee kaiken lian keskellä puhtaana kuin tasangon juuri satanut lumi. David Warner osaa puolestaan esittää nilkkipappia naurettavalla paatoksella, eikä Stella Stevens ole vain hurmaavan kaunis, vaan myös täynnä ihmeellistä säteilevää älyä. Ikimuistoisia, huikeita kasvoja vilahtelee taajaan filmissä, niistä muun muassa Peter Whitney lähes taivaisiin ulottuvilla kulmakarvoillaan, jotka ovat niin paksut että niihin voisi eksyä.

Hoguen hölmöys yrittää kannatella filmin komediallisia puolia. Se ei riitä. Varmaa on se, että silloin kun Peckinpah yritti varta vasten tehdä komediallisen elokuvan, hän ei todellakaan ollut omalla alueellaan: koomisiksi tarkoitetut nopeutetut jaksot, Hildyn raivoaminen, joka kulminoituu tavaroiden silmittömään heittelyyn bordellin ikkunasta, Cable Hoguen perseilyt, Joshuan tekopyhät saarnat, kaikki tämä jättää naurut aika kuiviksi, vaikka tarkoitus on toinen: huvittaa. Yksi tarkoitus tulee kuitenkin täytetyksi: filmi näyttää, ettei – todellinen klisee tai ei – kukaan ole täydellinen, ja anteeksi antaa voi jopa paljon.

Ensimmäisenä Hoguen silmään pistävät Hildyn rintavarustukset, nuo ”painovoimaa uhmaavat ryntäät.” Kamera ei ole saada tarpeekseen Hildyn tisseistä. Yhä uudelleen se sihtaantuu Hildyn rintavakoon. Käy heti selväksi, että se on pääasiallinen syy aika lailla suu auki idioottimaisesti – kuin yllättäen ilman silmiinpistävää syytä lekalla takaraivoon taottuna – kulkevan Hoguen kiinnostukseen: rakkautta ensisilmäyksellä. Robin Wood on kuitenkin tähdentänyt, ettei Hildy jää mitenkään pelkäksi seksiobjektiksi: ”…nainen kasvaa ohjaajalleen ainutlaatuisella tavalla aidoksi ja todelliseksi hahmoksi.”

Hogue käy aika paljon hitaalla, mutta elokuvasta tekee mielenkiintoisen se, että näemme monet asiat Hoguen silmin – tiirailemme siis ymmärryksen syntymistä. Antti Alanen näki Hoguen ohjaajan sympaattisimpana elokuvana ja komediallisena vastineena Hurjalle joukolle, hänelle se oli ”letkeä lännentarina kullankaivajasta”. Ohjaaja itse sanoi sitä ”uudeksi versioksi Jean-Paul Sartren Kärpäsistä, jossa on Keystone Cops -vaikutteita.”

–  Joonas Nykänen 16.2.2022

***

Kesto: 122 min.
Ikäraja: K16
Suom. tekstit/svensk text
Lisätiedot (www): https://kavi.fi/elokuva-arkisto-myos-verkossa/aluesarjat/turku/

***

The Ballad of Cable Hogue

Balladi Cable Hoguesta

Yhdysvallat 1970. Tuotantoyhtiöt: Phil Feldman Production, Warner Bros. Tuottajat: Sam Peckinpah, Phil Feldman, William D. Faralla, Gordon T. Dawson. Ohjaus: Sam Peckinpah. Käsikirjoitus: John Crawford, Endmund Penney, Gordon T. Dawson. Kuvaus: Lucien Ballard. Musiikki: Jerry Goldsmith. Leikkaus: Lou Lombardo, Frank Santillo. Lavasteet: Jack Mills. Äänitys: Don Rush. Puvustus: Al Fleming, Gary Liddiard. Pääosissa: Jason Robards, Stella Stevens, David Warner, Strother Martin, Slim Pickens, Peter Whitney, Gene Evans, William Mims, Kathleen Freeman, Vaughn Taylor, Max Evans, James Anderson, Felix Nelson, Mary Munday, Victor Izay. Helsingin ensiesitys: 22.05.1970 (Bristol, Helsinki). Maahantuoja: Warner Bros. K16 – 3335 / 122 min