KAVI – INGMAR BERGMAN: TALVEN VALOA
Nattvardsgästerna, SE 1963 • Ingrid Thulin, Gunnar Björnstrand, Max von Sydow • käsikirjoitus Ingmar Bergman • 2K DCP • English subtitles • K16 • 81 min
”Tein tämän elokuva, koska todella halusin, ja tein sen ilman mitään myönnytyksiä yleisölle. Tiedän, että se on vaikea elokuva, mutta luullakseni tavoitin hitusen siitä totuudesta, joka liittyy siihen henkiseen kriisiin, jota vuosia olen yrittänyt kuvata.” Bergmanin lähestymistavan tinkimättömyyttä ja rohkeutta kuvastaa tavallaan jakso, jossa Ingrid Thulin lukee kirjeensä suoraan kameralle, lähikuvassa yli kuuden minuutin ajan, ainoana sivuhyppynä kuva, jossa hän repii siteet käsistään kirkossa ja paljastaa rohtumansa. Katsoja ei voi paeta kirjeen sisältöä, Bergman kieltäytyy turvautumasta tavanomaisen tuudittavaan kuvien virtaan.
Talven valoa on syvästi henkilökohtainen elokuva. Se on kestoltaan varsin lyhyt ja tarina kattaa noin neljän tunnin ajanjakson muutamien henkilöiden elämässä. Rikkomatta kerronnan tiukkaa ykseyttä, nostamatta esiin mitään, mikä ei kasva elimellisesti itse draamasta Bergman onnistuu välittämään kenties olennaisen piirteen länsimaisen kulttuurin sisäisestä liikkeestä viimeisen sadan vuoden aikana: liikkeen pois uskonnollisesta oikeaoppisuudesta, Jumalan hiljaisuuden (tai ei-olemassaolon) löytymisen, matkan kohti eräänlaista hapuilevaa eksistentialismia. Talven valoa on kaukana Seitsemännen sinetin ylevämielisistä, mutta teennäisistä eleistä, siinä ei ole mitään pittoreskia, mitään epäorgaanista, mitään epäilyttävää.
Elokuvan ydintä on pastori Tomas Ericssonin selkeä ja vääjäämätön oivallus omasta ateismistaan. Hänen henkinen historiansa on läsnä jo alun jumalanpalveluksessa, erityisesti hänen suhteissaan kahteen naiseen, edesmenneeseen vaimoonsa ja Märtaan. Mutta tätä suunnilleen elokuvan puolivälissä tapahtuvaa oivallusta edeltää välittömästi suhde Jonas Perssoniin, jonka maailmanlopun pelossa hän näkee oman pohjimmaisen epätoivonsa. Tomas ei pysty neuvomaan tai lohduttamaan Perssonia, hän vain paljastaa oman epäuskonsa ja tyytyy tyhjiin lauseisiin. Hän ei huomaa edessään olevaa ihmistä, joka yksin jätettynä saa kohtauksesta vain vahvistusta itsemurhahankkeelleen.
Tämä ”sunnuntai kyynelten laaksossa”, marraskuun paljaassa, hyisessä maisemassa ja ilottomassa valossa huipentuu jumalanpalvelukseen tyhjässä kirkossa. Sitä ennen Tomas kohtaa ramman suntion, elävän uskon edustajan, joka asettaa kyseenalaiseksi Kristuksen ruumiillisen kärsimyksen: muutama tunti ristillä ei vastaa sitä todellista kärsimystä, jota Jeesuksen on täytynyt tuntea huomatessaan, että kaikki ovat hänet hylänneet, että kolmen vuoden opetusten jälkeen opetuslapset eivät ole ymmärtäneet mitään ja ovat hylkäämässä hänet. Suntion lausuma ”Miksi minut hylkäsit?” on kuin kaikua Tomasin omasta peruskysymyksestä.
Loppu on epäilemättä tragediaa, mutta ontossa rituaalissa on kaikesta huolimatta häivähdys ylevyyttä, uhmaa, jopa tiettyä voitokkuutta. Tomas ylistää Jumalaansa, vaikka onkin tämän ulkopuolella, hiljaisuutta ja epäilystä uhmaten. Samalla loppu voidaan tulkita syvälliseksi kannanotoksi taiteilijan kohtalosta, vaikeudesta ja haluttomuudesta olla taiteilija. Taiteilijan henkisen varustuksen perusmoraali on kuri, joka pakottaa jatkamaan: on odotettava huonon päivän loppuvan ja toivottava, että seuraava päivä tuottaa toisenlaisen tuloksen.
– Peter Cowien (Ingmar Bergman – A Critical Biography, 1982), Robin Woodin (Ingmar Bergman, 1969) ja muiden lähteiden mukaan ST. Tekijätietoa päivitti AA 21.5.2003