KAVI – PIERS HAGGARD: PAHOLAISEN NAHKA
Satan’s Skin/Blood on Satan’s Claw/Djävulens hud, GB 1970 • Patrick Wymark, Linda Hayden, Barry Andrews • käsikirjoitus Robert Wynne-Simmons • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K16 • 100 min
1970-luvun alun mieleenpainuvimpiin brittikauhuelokuviin kuuluva Satan’s Skin sai alkunsa Amicus-tyylisenä usean tarinan elokuvana, mutta osatuottaja Tigon Films muokkasi siitä yhtenäisen kertomuksen, seuraajan Michael Reevesin Witchfinder Generalille (1968). Englannin sisällissodan aikoihin (1642-8) sijoittuvassa Reevesin elokuvassa turmeltunut auktoriteettihahmo kiertää maaseutua vainoten noituudesta syytettyjä viattomia. Piers Haggardin elokuva tapahtuu vuoden 1688 verettömän ”mainion vallankumouksen” jälkeen, ja kertoo tiukasta ja ankarasta mutta moraalisesta auktoriteetista, Patrick Wymarkin esittämästä tuomarista, jonka kovistelemat noidat ovat kaikkea muuta kuin viattomia.
Enimmäkseen Bix Bottom –laakson tunnelmallisissa metsissä ja muinaisraunioissa kuvattu elokuva on tehokkaan arvaamaton; osittain siksi, että Haggardin ja Robert Wynne-Simmonsin käsikirjoitus ei täysin onnistu kokoamaan alkuperäisten irtotarinoiden aineksista ehjää kokonaisuutta. Tarinan alussa tärkeän oloiset henkilöt voivat kadota tai osoittautua tehottomiksi sivustakatsojiksi. Isoin aukko on tuomarin entisen rakastetun Isobel Banhamin (Avice Landone) kohtalo. Käsikirjoituksessa Isobel liittyi ihmiskehoissa kasvavista karvaisista palasista itseään kokoavan Behemoth-demonin palvojiin, ja tuomari joutui vastentahtoisesti tuhoamaan hänet. Kiinnostava kohtaus jäi kiireen ja rahan puutteen takia kuvaamatta.
Jos Reeves toimi Vietnamin sodan ja protestiliikkeiden muovaamassa vuoden 1968 ilmapiirissä, Haggardin kiintopisteitä ovat Mansonin perhe ja protestiliikkeiden hajottaminen viranomaisten toimesta. Jossain vaiheessa elokuvalle suunniteltiin loppuratkaisua, jossa Wymark olisi määrännyt sotajoukon tuhoamaan koko kylän. Elokuva ei yritä demonisoida kukkaislapsia sadisteina, jotka kuuluu kiduttaa hengiltä, vaikka paholaisenpalvojissa on karmivaa lapsenomaisuutta. Tarina loppuu arvoituksellisesti siihen mistä se alkoikin, lähikuvaan silmästä.
Satan’s Skin luottaa toisaalta vakuuttavasti luotuun ajankuvaan, toisaalta intensiiviseen, omalakiseen outouden tunnelmaan. Tämä italialaisessa kauhussa tai David Lynchin tapaisten surrealistiohjaajien tuotannossa yleinen elementti on poikkeuksellinen ilmiö brittikauhussa, jossa yleensä luotetaan rationaalisiin selityksiin eikä mystiikkaan. Ehkä siksi Satan’s Skin on jäänyt historiankirjoissa vähälle huomiolle, genren ulkopuoliseksi, jota on vaikea laittaa samaan lokeroon Hammer Filmsin loogisesti ja moraalisesti yksioikoisten goottikertomusten kanssa. Elokuva on kuitenkin inspiroinut monia uudemman kauhun tekijöitä Clive Barkerista (Rawhead Rex) Sam Raimiin (Evil Dead 2:nkohtaus, jossa Bruce Campbell taistelee omaa kättään vastaan). Se on kauhugenren aineksista ammentavan palkitun pohjoisenglantilaisen Herrasmiesliiga (League of Gentlemen) -koomikkonelikon suosikkielokuva.
– Lauri Lehtinen 17.3.2005 lähteenään Kim Newman (Video Watchdog, 2005)
Valmistusaikaansa nähden voimakkaita julmuuksia sisältävä Paholaisen nahka pääsi yllättäen Suomen elokuvateattereihin leikkaamattomana vuonna 1972. Elokuvatarkastamo hyväksyi sen ”kansanuskomusten kuvauksena”. Valtion elokuvatarkastamo määräsi Paholaisen nahan ikärajaksi 16 vuotta ja veroksi 10 prosenttia tasaisen äänestyksen jälkeen. 10 % ilman leikkauksia kannalla olivat varapuheenjohtaja Arvo Salo, Katriina Virtanen ja Aune Raitasalo ja 30 % leikkauksin kannattivat Olli Närvä, Erkki Nuorvala ja Riitta Mällinen. Tasan menneessä äänestyksessä voitti maahantuojan edustama kanta. Verohallitus valitti Valtion elokuvalautakuntaan verosta, koska sen mielestä elokuva oli ”sisällöltään huono ja siveelliseltä laadultaan heikko”. Arvo Salo puolusti lausunnossaan tarkastamon päätöstä:
”1. On jokseenkin vaikea yksiselitteisesti tulkita, mitä ”huono” sisältö tarkoittaa. ”Paholaisen nahka” kuuluu epäilemättä niiden englantilaisten noitavainofilmien pitkään sarjaan, joista osalle on saatu merkittävä kaupallinen levikki. Se sisältää – myös elokuvatarkastamon ratkaisun sanelleiden jäsenten mielestä – koko joukon väkivaltaista ja seksuaalista ainesta. Kuitenkin se tuntuu aidosti perustuvan kansanperinteeseen (so. kansanuskomuksiin) ja historialliseen,erityisesti kulttuurihistorialliseen tietoon. Siinä suhteessa se olennaisesti poikkeaa esimerkiksi elokuvasta ”Noidantappajat” (Witchfinder General) –, jonka tarkastamo yksimielisesti kielsi. Aitoutensa, uskottavuutensa ja tekotapansa tietyn rehellisyyden vuoksi ”Paholaisen nahka” erottuu niistä elokuvista, joihin voidaan soveltaa määritettä ”huono”. 2. Myöskään määrite ”taiteelliselta laadultaan heikko” ei sovellu elokuvaan ”Paholaisen nahka”. Sen kuvaus on huolellista, kerronta mietittyä, jopa vetoavaa. 3. ”Paholaisen nahan” siveellisestä laadusta on sanottava, että se kuvaa hyvän ja pahan välistä taistelua ja hyvän hyväksi – ja uskottavasti. Kun se jättää lopun avoimeksi eikä rupea pitkittämään kertomusta hurskastelulla, sen on katsottava olevan paitsi taiteellinen myös siveellinen voitto.”
Maahantuoja puolusteli samantyyppisin argumentein elokuvan alhaista veroa. Elokuvalautakunta kuitenkin hyväksyi verohallituksen valituksen yksimielisesti ja määräsi elokuvalle 30 prosentin rangaistusveron.
Ruotsissa elokuva hyväksyttiin vuonna 1971 korkeimmalla ikärajalla 15 kolmesta kohtaa leikattuna (”avsnittet med Cathys våldtagande och ihjälstickning, alla närbilder av djävulsskinnets avlägsnande på den fasthållna Margaret, närbild av Margarets sargade fot i rävsaxen”).
– Antti Suonio ja Lauri Lehtinen 17.3.2005