KAVI: PULP FICTION – TARINOITA VÄKIVALLASTA

Ma 14.10.2019

Liput

Liput: 6 euroa
Liput myydään ovelta.
Ikäraja: K16

Tapahtuman tiedot

Päivä: 14.10.2019
Ovet aukeavat: 18:30
Tapahtuma alkaa: 19:00
Kesto: 155 min
Tekstitys: suomi/ruotsi
Tila: KINO-sali
Järjestäjät: Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, Varsinais-Suomen elokuvakeskus
Saapuminen »

 

Pulp Fiction – tarinoita väkivallasta  / Pulp Fiction

Quentin Tarantinon (1963- ) ilmaantuminen USA:n elokuvaohjaajien taivaalle oli häikäisevämpi tapaus kuin Stanley Kubrickin, Martin Scorsesen tai Joel Coenin tähtien syttymiset aikoinaan. Kohua ja kultin muodostumista oli palattava vertaamaan itseensä Orson Wellesiin, kaikkien aikojen ohjaaja-kirjoittaja-näyttelijään. Sen vertaus ontuu eniten viimemainitun talentin kohdalla: Tarantinon näyttelijänkyvyistä ei ole toistaiseksi saatu mitään vakuuttavaa osoitusta.

Pulp Fictionin idea on peräisin vuodelta 1989, siis selkeästi ennen Tarantinon ohjausdebyyttiä (1991-92). Lähtökohtana oli tehdä elokuvanovelliantologia legendaarisen rikoslehden, halvalle pulp-paperille painetun Black Maskin, mm. Hammettin, Chandlerin ja Woolrichin varhaisen julkaisukanavan, tuotteiden tapaan. Tarantino irtautui alkuperäismalleista kuitenkin omille teilleen, tekemään muunnelmia vanhoista tai uusista kliseisistä elokuvatarinoista: nuoresta kaverista treffeillä pelätyn pomon vaimon kanssa, ottelunsa häviämään suostuneen nyrkkeilijän uhmaratkaisusta, ammattitappajien keikasta. ”Idean ydin on ottaa nämä kuluneet kertomukset ja lähteä niiden kanssa kuuhun” (Tarantino). Tarantinoa innoittivat vähemmän klassisen noirin kirjailijat kuin uudemmat rikollisten kuvaajat, nimenomaan nuo Miamia kartoittamaan erikoistuneet  Charles Willeford ja Elmore Leonard. Kun ohjaaja suuren ryöstökeikan jälkiselvittelyssä Reservoir Dogs käytti enimmäkseen suoraa kerrontaa, vieläpä rajallisessa tilassa ja reaaliajassa – poikkeuksina lyhyet, Kubrickin The Killingin (Peli on menetetty) ehkä inspiroimat takautumat, niin Pulp Fictionin nerokas rakenneratkaisu oli esittää episodit ”väärässä järjestyksessä”: kronologia rikotaan nykyhetken välittömyyden säilyessä, ilman että turvaudutaan takautumiin. Jok’ikinen tarina päättyy onnekkaisiin pakoihin painajaismaisista ahdingoista.

Tarantino on elokuva-, video-, televisio- ja pop-musiikkifriikki, ylipäätään populaarikulttuurin maaninen tuntija ja harrastaja. Hänen pitkälti koomisväritteiset elokuvansa, joita on toistaiseksi vasta kolme kokonaista ja yksi neljäsosa, sekä käsikirjoituksensa (jotka toiset ohjaajat ovat toteuttaneet omilla tavoillaan) tihkuvat viittauksia viime vuosikymmenien tuotteisiin, joista vinkeistä varsin suuri osa välittyy lähinnä vain hyvämuistisille amerikkalaisille katsojille. Jok’ikiselle filmihullulle sentään riittää aiheita tunnistamisen  mielihyvään. Pari esimerkkiä. Kontrahtitappajien haltuun ottama salkku hohkaa salaperäistä valoa kuten Robert Aldrichin Kiss Me Deadlyn keskeinen objekti. Butch kohtaa karkumatkallaan autonsa edessä kulkevan pomonsa kuten Norma Crane (Janet Leigh) päällikkönsä Hitchcockin Psykon varhaisjaksossa. Rajoituksena Tarantinon filmifriikkiydessä on hänen maailmansa historiattomuus, hänen henkilöittensä yhteisöttömyys. Kaikki on tämänhetkistä ja yleistä: pop-kulttuurin kuluttajien miljöötä.

Alfred Hitchcock tunnetusti vierasti ammattirikollisia elokuvissaan, sillä hän halusi ylläpitää fantasian luonteen. Jean-Pierre Melville tutkaili nimenomaisesti ammattirikollisia, gangstereita mutta korosti aina, että heillä ei ollut mitään tekemistä todellisuuden rikollisten kanssa. Tarantino on Melvillen (joka on yksi hänen suurimmista ohjaajasuosikeistaan, Howard Hawksin, Jean-Luc Godardin, Brian De Palman ja Scorsesen ohella) linjoilla. Rikoselokuvan lajityypilliset henkilöt, siis fantasiatuotteet, sijoitetaan todellisen elämän kaltaisiin olosuhteisiin, ja dialogi on naturalistista, todenmakuista, koomisen ilmeikästä ja vulgääriä, silti jotenkin viatonta. Tarantinon korostunut poliittinen epäkorrektius on yksi hänen tuoreutensa salaisuuksista. Melville ja muiden gangsterifilmien mestareiden perinteissä Tarantino keskittyy uskollisuuden ja petoksen tematiikkaan.

Kiistanalaisinta Tarantinossa on hänen suhtautumisensa väkivaltaan ja rasismiin. Tosielämässä Tarantino kannattaa aseiden valvontaa, mutta hänen elokuvissaan on hurjan sokeeraavia väkivallan huipentumia. Väkivalta elokuvissa on (oli?) hänelle pelkästään esteettistä, vailla moraalista huolta. Uusimman elokuvan (Jackie Brown) perusteella voisi ajatella Tarantinon peräytyneen – katuvaisena (?) – aiemmista asenteistaan: hän jätti käyttämättä Leonardin romaanin (Rommipunssi) väkivaltaisimmat kohtaukset. On liian aikaista verrata Tarantinoa Fred Zinnemanniin ja Kubrickiin, jotka ilmaisivat katumusta elokuviensa (Shakaali, A Clockwork Orange) väkivaltajaksoista.

Tarantinoa kutsutaan usein Quentin Fucking Tarantinoksi. Sitten David Mametin ei kukaan liene viljellyt amerikankielen kirosanoja yhtä tiheästi. Mutta Tarantino on mennyt pitemmälle poliittisessa epäkorrektiudessa. Hän on elvyttänyt historiallisesti ladatun nigger-termin  käyttöönsä. Musta näyttelijä Samuel L. Jackson on ratkaissut kiistan ohjaajan – mahdollisesta – rasismista ytimekkäästi: ”Oh Quentin, he’s above that shit.” Vaikka Tarantino suosii mustia miehiä ja naisiakin (Pam Grier Jackie Brownissa) merkittävissä rooleissa, rotu ei nouse koskaan etualalle hänen töissään. Selvästi hänen pyrkimyksensä on tehdä vaarattomaksi rasismin sanastoa, mutta tuo tavoite on moniaalla todettu kaksiteräiseksi miekaksi.

Hämmentävintä Pulp Fictionissa on sen yhdistelmä ”matalaa” rikollisuutta ja ”korkeata” uskonnollisuutta. Anteeksianto ja armo kasvavat kuin mutkien kautta elokuvan johtaviksi juonteiksi. Jälleensyntymä ja lunastus tulevat useimpien hahmojen osaksi.

 

USA 1994. Tuotantoyhtiöt: Miramax Films, A Band Apart / Jersey Films. Tuottajat: Danny DeVito, Michael Shamberg, Stacey Sher; Michael Bender. Ohjaus / käsikirjoitus: Quentin Tarantino – Tarantinon & Roger Avaryn tarinoista. Kuvaus: Andrzej Sekula – DeLuxe Color. Lavastus: Charles Collum. Laulut: ”Misirlou” (Wise, Leeds, Russell, Roubanis – es. Dick Dale & His Del-tones), ”Strawberry Letter # 23” (Shuggie Otis – es. The Brothers Johnson), ”Bustin Surfboards” (Sanders, Sanders, Sanders, Delaney – es. The Tornadoes), ”Son of a Preacher Man” (Hurley, Wilkins – es. Dusty Springfield), ”Lonesome Town” (Baker Knight – es. Ricky Nelson), ”Rumble” (Wray, Sr., Cooper – es. Link Wray and His Raymen), ”Teenagers in Love” (William Rosenauer – es. Woody Thorne), ”Girl, You’ll Be a Woman Soon” (Neil Diamond – es. Urge Overkill), ”Flowers on the Wall” (Lewis Dewitt – es. The Statler Brothers), ”Coffee Shop Music”, ”Jungle Boogie” (Bell, Smith, Brown, Mickens, Boyce, Westfield, Thomas, Bell – es. Kool & The Gang), ”Let’s Stay Together” (Green, Jackson, Jr., Mitchell – es. Al Green), ”Bullwinkle Part II” (Rose, Furrow – es. The Centurians), ”Waitin’ in School” (Burnette, Burnette – es. Gary Shorelle), ”Ace of Spades” (Wray, Sr, Cooper – es. Link Wray), ”Since I First Met You” (H.B. Barnum – es. The Robins), ”You Never Can Tell” (Chuck Berry), ”If Love Is a Red Dress (Hang Me in Rags)” (Maria McKee), ”Out of Limits” (Michael Gordon – es. The Marketts), ”Comanche” (The Revels), ”Surf Rider” (Bogle, Edwards, Wilson – es. The Lively Ones). Kuvasuunnittelu: David Wasco. Leikkaus: Sally Menke. Pääosissa: Tim Roth (Pumpkin), Amanda Plummer (Honey Bunny l. Yolanda), John Travolta (Vincent Vega), Samuel L. Jackson (Jules Winnfield), Uma Thurman (Mia Wallace), Harvey Keitel (The Wolf l. Winston Wolf), Bruce Willis (Butch Coolidge), Rosanna Arquette (Jody), Ving Rhames (Marsellus Wallace), Eric Stoltz (Lance), Christopher Walken (kapt. Koons), Maria de Medeiros (Fabienne), Quentin Tarantino (Jimmie Dimmick), Angela Jones (Esmeralda Villalobos), Laura Lovelace (tarjoilijatar), Phil LaMarr (Marvin), Frank Whaley (Brett), Burr Steers (Roger), Paul Calderon (Paul), Bronagh Gallagher (Trudi), Brenda Hillhouse (Butchin äiti), Chandler Lindauer (Butch lapsena), Sy Sher (Klondike), Don Blakely (Wilsonin valmentaja), Duane Whitaker (Maynard), Peter Greene (Zed), Stephen Hibbert (The Gimp), Alexis Arquette (neljäs mies), Jerome Patrick Hoban (”Ed Sullivan”), Gary Shorelle (”Ricky Nelson”), Susan Griffiths (”Marilyn Monroe”), Eric Clark (”James Dean”), Josef Pilato (”Dean Martin”), Brad Parker (”Jerry Lewis”), Steve Buscemi (”Buddy Holly”), Lorelei Leslie (”Mamie Van Doren”), Julia Sweeney (Raquel), Lawrence Bender (pitkätukkainen juppitörkimys). Cannesin elokuvafestivaalin ensiesitys: 15.5.1994 – New Yorkin elokuvafestivaalin ensiesitys: 23.9.1994 – USA:n varsinainen ensi-ilta: 14.10.1994 – Hgin ensiesitys: 23.12.1994 Andorra, Maxim 1 – maahantuoja: Finnkino – videojulkaisu (leikattu K16-versio): Nordisk Film Home Entertainment – VET 99106 – K18 – 4250 m / 154 min

    Budjetti: $ 8,5 milj.

Sittemmin ohjaajaksi ylenneen (Killing Zoe, 1994) Roger Avaryn käsikirjoittajan panokset niin Reservoir Dogsiin kuin Pulp Fictioniin ovat pysyneet kiistanalaisina – varmaankin hänen osuutensa jälkimmäiseen oli merkittävämpi kuin krediitistä ilmenee.

Elokuvan käsikirjoitusta (1994) myytiin verrattomasti enemmän kuin mitään koskaan julkaistua käsikirjoitusta. Reservoir Dogsin käsikirjoituksen (1994) myyntiluvut eivät jääneet paljon jälkeen.

”Ultimately, all I’m trying do is merge sophisticated storytelling with lurid subject matter. I reckon that makes for an entertaining night at the movies.” (Quentin Tarantino)

Lisätiedot (www): https://kavi.fi/fi/ohjelmisto/aluesarjat/turku